Itkumuuri 🌧️ Ajatuksia surusta ja stressistä

 Itkumuuri

Viimeiset viikot olivat haastavia ja täynnä työtä. Rintaan koski, ja itku oli lähellä mutta se ei koskaan tullut. Oli sellainen itkumuuri. Piti tehdä. Joo, joo, lupailin ottaa yhteyttä pian ystäviini ja mieheenikin, Texasiin, mutta aika vaan kului huomaamatta. Oli muka liian kiire vaikkei oikeasti ollut. 

Kun tulee uusi päivä sen jälkeen kun on joutunut olemaan sisällä ja ihailemaan aurinkoa vain kaukaa ikkunan läpi, asiat vain vaivihkaa kasaantuvat. Yhteen päivään, viikkoon, koko kuukauteenkin. Yhdessä päivässä kaikki murenee, kun viikkojen työ on ollut enemmän kuin turhaa. Se on ollut ei-toivottua. Ainakin olen yrittänyt parhaani, sanon itselleni, mutta se ei tunnu auttavan, jos yrittäminen on vain ollut näin turhaa. Teen jäljellä olevan työni kuin robotti, sen mikä minun pitää nyt tehdä: deletoin koko työni viikkojen ajalta, ja siinä on työtä itsessäänkin. 

Teen uusia hakemuksia ja odotan, mutta en usko että niihin edes vastataan. Vaikka tiedän niihin vastattavan joku päivä, joskus, kun odotukseni on muuttunut jo erilaiseksi tunnetilaksi. Eihän kaikkiin voi vaan jättää vastaamatta edes?

Illalla laitan työt pois ja kiitän Jumalaa siitä, että vanhempani ajoivat läpi Suomen turvallisesti kotiin; Alhamdulillah. Alhamdulillah. Isällä on alkava muistisairaus, ja äiti pitää huolen kolmesta ihmisestä. Rintaa pakottaa. En uskalla soittaa, etten olisi taakaksi tänään.

Koko päivän keittiöstä on kuulunut outoa rapinaa. Ei täällä hiiriä ole. Ajattelen Dzinnejä, niitä ihmisenkaltaisia olentoja rinnakkaistolellisuudessa. En tiedä mitä tuo ääni on, mutta välillä se on häirinnyt sitä työtä mitä nyt teen, koska valvoneena kaikki äänet kaikuvat kovempaa. Teen työni loppuun, poistaakseni viikkojeni aherruksen hedelmät, ne hedelmät joihin en aivan yltänyt. 

Nousen ylös sohvalta jossa olen viettänyt koko päivän. Tai ehkä viikon. Melkein kuukauden? Tuntuu että nouseminen ottaa voimille. Yhtäkkiä se kaikki kolina ja raksahtelu saa uuden merkityksen, se itkumuuri murtuu. Kyyneleet virtaavat kuin pato pitkin poskiani. Mietin: itkenkö todella, vai lopetanko itkemiseni siihen paikkaan — mitä sitä turhia murehtii? Niin hassu kysymys. Muistan että itkeminen auttaa, siksihän se on osa elämää. Annan kyynelten virrata niin paljon kuin ne virtaavat, ja tuntuu kuin se puristus rinnassa nousisi niiden mukana ylös ja tulisi vetenä ulos. 

Itken vielä niin pitkään että kyyneleet kuivuvat. En ollut muistanut sitä kaikessa stoalaisessa tyyneydessäni , jota harjoitin viime keväästä kesään. Sitä, että kyyneleet pesevät pois sen paineen rinnassa,. Ehkä en ollut muistanut sitä keväällä tai kesällä, mutta se pato oli silti säilöttynä jonnekin itseeni. Minun sukuni ja mieheni on sairastelleet, ja hautajaisiakin on ollut muutama. Minulla oli itkumuuri pitkään. Viime yönä se sortui. 

Ja se pato ei ole vielä kuivunut umpeen.

﷽

🖤; JoXanna

-------------------------------------------------------------------------

💚 Kumppanuusmarkkinointi; Ihanaa luonnonkosmetiikkaa ja paljon muuta

mahtavalta luontaistuotekaupalta Ruohonjuurelta: