Kun nepsyt käy kahvilassa 🖤 Neurokirjon ystävyydestä✨

Kun nepsyt käy kahvilassa 🖤

Neurokirjon ystävyydestä ✨

Millaista on kun ASD-nainen löytää nepsy-ystävän?

Tarinaa hetkestä jota ei verhoa se yksinäisyys, mikä usein autistisen ihmisen elämää värittää. Tositarinaa jälleen siitä kuinka keski-ikäinenkin neurokirjon autistinen nainen voi löytää nepsy-ystävän, joka on yhtä mutkaton kuin hän itsekin - ja siitä mutkattomuudesta, mitä hän on aina maailmalta ja sosiaalisilta suhteiltaan toivonut. 

Kahvila Espresso House on suuri ja maanläheinen, ja siellä istuu ihmisiä omissa pöydissään rupattelemassa hiljempaa, kuten suomalaiseen kulttuuriin kuuluu. Kaikki taustamelu on tällä kertaa sopivan vaimeaa. Äänekkäämpi jutustelu ja kolina, sekä täyteen tungetut lähipöydät, olisi kaikki ääniä jotka yleensä saavat mielen varuilleen aistiyliherkkyyksien edessä: liikaa hälyä, astioiden kilinää, ihmisten muuttuvia ilmeitä ja lukemattomia sanattomia sääntöjä, joita pitäisi osata lukea lennosta.

Tällä kertaa lähipöydissä ei istu ketään ketään. Ei tarvitse vilkuilla mihinkään suuntaan, eikä kokea ahtauden tunnetta. Tänään ei ole sitä sellaista aistiärsykettä joka tulisi ihmismassoista, vaikka toisiin pöytiin olisikin jokseenkin matkaa. Nyt kaikki ihmiset istuvat juuri niissä kauemmissa pöydissään, ja jokainen tekee omia juttujaan tarpeeksi hiljaa.

Vuosikausia kahviloissa käynti – ja elämä yleensä – oli tarkoittanut pelkkiä perhetapaamisia. Vain perheeni kanssa käytiin aina kahviloissa, kun ystäviä ja kavereita ei ollut. 

Tiskiltä tilaaminen oli aina esittämistä: ”minäkin olen ihan normaali ihminen”. Maskaamista. Sitä, että yrittää sopia muottiin, joka tuntui aina liian ahtaalta tai väärän muotoiselta. Se kaikki yhdessä oli tuonut mukanaan syvän, hiipivän yksinäisyyden. Sen tunteen, kun istuu pöydässä muiden ympäröimänä, mutta on silti tietoinen siitä yksinäisyydestä, että vain minun perheeni kanssani tänne toisinaan tulee viettämään aikaa. Harvoin, mutta silti pienenä arjen virkistyksenä. Ei sillä etteikö perheenkin kanssa kahvilla käynti olisi mukavaa. Mutta sydän on aina kaivannut vähän isompia, minut omana itsenäni hyväksyviä ihmisverkostoja, niitä aitoja ystäviä.  

Suhteiden luominen on työlästä, sillä tavallinen sosiaalinen pelisääntökirja tuntuu kuin se olisi kirjoitettu kielellä, jota en aikuisuudessanikaan koskaan täysin oppinut. Pienikin väärinkäsitys tai sosiaalisen energian loppuminen saattoi katkaista hauraan yhteyden muihin, uusiin tuttavuuksiin.

Mutta kaikki voikin muuttua kun löytyy toinen, todellinen nepsykaveri. Saman neurotyypin jakavan ihmisen kanssa ystävyyksien mutkikas polku muuttui mutkattomaksi. Sellaiseksi, jossa yhteydenpito ei vaadi jatkuvaa aikataulutettua huoltoa tai pinnallista kuulumisten vaihtoa, ja jutustelut menee aina syvempään päätyyn. Viestiä saa laittaa suoraan asiaan menen, vaikka edellisestä tapaamisesta olisi kulunut viikkoja tai kuukausia. 

Edes menneet väärinkäsitykset tai elämän draamat eivät poista mutkattomuutta, sillä neurokirjon ystävyydessä asiat puhutaan usein selviksi ilman passiivis-aggressiivisia vihjailuja – ja sitten niistä vain siirrytään eteenpäin. 

Eipä ole edes paineita siitä, että pitäisi vastata heti, taikka pyytää anteeksi sitä millainen on.

Nepsytreffit kahvilassa, joista tuli jo aikaisin perinne. 

Kuten nepsytreffeillä on tapana, aikataulut ovat oma taiteenlajinsa: meidän tapauksessa ollaan usein molemmat jo tuntia aikaisemmin paikalla. Mutta tällä kertaa kaverini saapuu paikalle hieman etuajassa ja varmistaa samalla rauhallisen pöydän, minä taas hieman myöhässä uupumuksen ja aikataulusokeuden vuoksi. Mutta sillä ei ole mitään väliä. Kaverini sanoo että hyvä kun tulit myöhässä. Vielä muutama minuutti sitten kahvila olisi ollut aivan täysi ihmisistä. Nyt suurin osa on lähtenyt jo pois, ja kahvila on tarpeeksi hiljainen. Kerron ystävälleni että onpa helpottavaa. Minun aisteilleni juuri ne suuret ihmismassat on sitä mikä vie voimat loppuun nopeaa. 

Jälleen nämä nepsytreffit siis onnistuu, ja kuten aina, ne kestää jopa kolmisen tuntia ilman että kumpikaan edes huomaa kelloa.

Toisistamme tietämättä päädytään molemmat tilaamaan sama juoma: matchalatte. Se ei ole ollut rutiinia, mutta tällä kertaa oltiin samiksia. Vihreä, maanläheinen ja pehmeä juoma tuntuu juuri oikealta lohdulta päivän aistiärsykkeiden keskellä. Nörttinä olen myös lukenut matchan terveysvaikutuksista, kunhan latte tehdään kauramaitoon, joten tästä lähtien tilaan sellaista varmaan kyllästymiseen asti.

Vihdoin pöydässä. Sinne laskeutuu heti täydellinen vapaus. Viimeaikaiset ideologiset draamat eivät ole vieneet mutkattomuutta tai vapautta olla, vaikka ne ovat molemmille läheisiä. Minä olen elämän vapaa-ajattelija, ja ystäväni on muuten vain tuntenut kaikenlaisia ihmisiä, joten hän osaa olla asiallisesti erilainen. Se tekee keskustelusta poikkeuksellista. Tässä pöydässä saa olla eri mieltä. Siitä ei koskaan tehdä numeroa. Maailmaa on nähty monelta kantilta, ja monenlaisiin ihmisiin tutustuminen on opettanut, ettei oma kupla ole ainoa totuus. Lempeästi voimme vaikka haastaa toistemme ajatuksia ilman, että kukaan loukkaantuu tai kokee sitä henkilökohtaisena hyökkäyksenä. Meissä on siis enemmän samaa kuin eriä, vaikka näkisimmekin maailman eri kanteilta. Se on suoraa, rehellistä ja siksi niin uskomattoman helppoa.

Nepsyjen piristys on, kun pöydän päällä on herkullinen matchalatte, ja puheenaiheet syvenevät sekunneissa. Ne kiertää syvimmästä päädystä keveisiin vitseihin. Ne sivuaa ideologista klikkiytymistä sekä sen varjolla tapahtunutta viimeaikaista joukkokiusaamistani, josta me molemmat ollaan oltu harvinaisen perillä. Tuon varmaan jo monetta kertaa esiin kuinka muistan sen kun vuosia sitten seksityöaktivistien klikki hyökkäsi kimppuuni kun yritin rakennella siltoja heidän kanssaan, erimielisenä ja eri elämäntilanteesta tulevana.

Aiheet sivuaa politiikkaa, ja sitä, millaisia poliittisia näkemyksiä kummallakin on. Ne on erilaiset. Mutta molemmat sanoo ääneen sen saman, vapaa-ajattelijoiden lauseen: ”Ajattelen monista asioista niin, ettei minun tarvitse ottaa niihin kantaa, eikä minun tarvitse tietääkään kaikista maailman epäkohdista, koska en ole päättäjä enkä voi tehdä niille asioille mitään.”

Mutta nepsyt on taitavia sukeltamaan asioiden syviin päätyihin

Kolmeen tuntiin mahtuu paljon syviä keskusteluja, henkilökohtaisia sekä yleisiä. Siihen mahtuu paljon naurua ja iloa siitä että viimeinkin nähtiin pitkästä aikaa uudelleen, kahvilassa. 

Vaikka puheenaiheet ovat painavia, on niiden puhumisessa tietynlainen keveys tässä yhteydessä. Ne ovat asioita, jotka muualla vaatisivat varovaisuutta ja sanojen tarkkaa punnitsemista, mutta tässä ne puretaan osiin suoraan ja säästelemättä. 

Ja kaiken tämän painon keskellä – tai ehkä juuri sen takia – me nauretaan paljon. Nauretaan pienille vitseille, sanasokeudelle, ja sille kaikelle absurdiudelle, jota maailma meille tarjoaa.

Kun matcha-kupit ovat tyhjät, olo ei ole tyhjentynyt, vaan täyttynyt. Yksinäisyys on tänä päivänä tiessään, ja jäljellä on vain tunne siitä, että on tullut taas pitkästä aikaa nähdyksi juuri sellaisena kuin on. 

Kahvilaharrastus vie rahaa, joten tapaamisten välillä on usein pidempiä aikoja. Mutta vaikka aikaa tapaamisten välillä kuluisi, tuntuu aina kuin sitä ei olisi kulunut ollenkaan. 

Sensuroin ystäväni pois kuvasta, 

jotta hän ei joutuisi niiden myskyjen keskelle, joita blogini käsittelee. :)

﷽

🖤; JoXanna

Ainiin, minun pitäneekin kirjoittaa taas jossain vaiheessa luento autismin eli ASD:n diagnostiikasta, mutta katsotaan milloin on taas inspistä!

---------

🦋 Blogini markkinointiyhteistyö Ruohonjuuren kanssa! 🌼 Käy vilkaisemassa kuukauden tarjouksia ja muutakin valikoimaa tästä bannerista! 💚 🧚 

<