Kun oikeus vaikenee 🤐

Kuinka voin luottaa Suomeen, jos virkavalta jättää vakavimmat rikokset tutkimatta?

Luottamuksen murenemisesta ja yksinäisestä taistelusta järjestelmää vastaan

Luottamus on näkymätön liima, joka pitää yhteiskunnan kasassa. Me synnymme maahan, jonka opetetaan olevan turvallinen satama, oikeusvaltio, jossa heikoimpia suojellaan ja vääryys oikaistaan. Mutta mitä tapahtuu ihmiselle silloin, kun tuo peruskallio murenee jalkojen alta? Mitä jää jäljelle, kun kaikkein vakavimman rikoksen edessä koneisto, jonka pitäisi suojella meitä, kääntää katseensa pois ja vastaa huutoon pelkällä hiljaisuudella?

Tämä on kertomus siitä, miltä tuntuu pudota suomalaisen oikeusvaltion turvaverkkojen läpi kylmään, tyhjään tilaan. Se on kertomus siitä, miten autistinen, ehdoton oikeustaju kohtaa byrokratian seinän – ja miten taistelu jatkuu silloinkin, kun toivo järjestelmästä on jo kuollut.

Kaikki alkoi vuoden 2025 alussa. Talvi oli kylmä ja pimeä, mutta mikään ulkopuolinen pakkanen ei vetänyt vertoja sille sisäiselle hyytävyydelle ja paniikille, joka minut valtasi. Tein rikosilmoituksen. Ilmoitin poliisille käsitykseni mukaan vakavasta rikoksesta, teosta, joka on ainakin Euroopan unionin tasolla määritelty äärimmäisen vakavaksi. 

Olin etsinyt uusia ja vanhoja ystäviä sinä talvena, ja sattumoisin törmännyt erääseen mieheen, jonka henkilöllisyyden tunsin ihan perusteellisesti, vaikken häntä ihmisenä hyvin tuntenutkaan. Jatkoimme kirjoittelua kai muutaman päivän sähköpostein. Hänen äänensävynsä pisti hermoihini, koska se oli tietyllä tutulla tapaa häiritsevän ylimielinen. Se muistutti minua eräästä henkilöstä jonka kerran tunsin, joka kärsi NPD:stä eli narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. En viihdy sellaisessa seurassa, mutta haluan sanoa tähän väliin että vaikka kartan sellaista seuraa, niin yleisesti ottaen psykologiaa, psykiatriaa ja kriminologiaa lukevana suhtaudun persoonallisuushäiriöihin aika neutraalilla tutkivalla tavalla. Olen tuntenut ihmisiä joilla on erilaisia persoonallisuushäiriöitä, ja yhden jolla oli tuo kyseinen NPD, ja voin sanoa että henkilökohtaisesti NPD-piirteiset ihmiset on niitä joita kartan sen jatkuvan loukkaavan väännön ja kaaoksen vuoksi.

Anyway. Jutustelin tuon miehen kanssa sähköpostitse muutaman päivän. Hänen tekstinsä oli kumuloituvan ylimielistä, ja en enää oikein ollut kiinnostunut tutustumaan häneen sen vuoksi. Meillä ei klikannut. Kun hän vihdoin sanoi jotakin liian omituisen ylimielistä minulle, jota en edes enää muista, sanoin hänelle nätisti mutta selkeästi poikkipuolisen sanan. Normaaleille ihmisille se olisi ollut vain normaalia keskustelua, muttei hänen kaltaisilleen. Hän myös oli tietoinen menneisyydestäni johon liittyy lapsuuden hyväksikäyttö prostituutiossa. Se ei ole varsinaisesti ollut suuri salaisuus tietyissä piireissä, enkä myöskään aktivistina ole sitä piilotellut aikuisuudessa vuosikymmeniä jälkeenpäin. Se oli se ase mitä hän päätti koittaa käyttää minua vastaan kostona, sillä hän hermostui siitä että sanoin hänelle tuon poikkipuolisen sanan, joka myös olisi ollut niin mitätön normaalissa keskustelussa, etten edes muista mitä se koski. Rikoksella oli kuitenkin muita viattomia uhreja.

Mies siis suuttui silmittömästi ja alkoi lähettää minulle keksimiään tarinoita ihmiskaupasta, sekä kuvia oletetuista ihmiskaupan uhreista. Kaiken kukkuraksi hän lähetti minulle yleisenkin oikeustajun, ja virallisen oikeudenkin yleensä vakavaksi tuomitsemaa CSAM-kuvastoa. Eli lapsiin (sekä tässä tapauksessa myös eläimiin) kohdistuvaa laitonta, törkeää materiaalia. Tämän tarkoitus oli aiheuttaa järkytystä minulle. Hän puhui minulle viesteissään kuin olisin se lapsi joka hänen lähettämässään ahdistelukuvassa oli. Hän puhutteli minua julman kierosti, ja viesteistä näki että tarkoitus oli suoraan ahdistella minua sekä iljettävillä teksteillä, tarinoilla, että tuolla täysin laittomalla kuvastolla. 

Googletin että kuinka vakavasta rikoksesta oli kyse kokonaisuudessaan, ja tekoälykin yritti lohduttaa minua että miestä tullaan kyllä rankaisemaan koska kyse on niin vakavasta rikoksesta, mutta eihän sen tekoälyn lohdutukseen voi luottaa kun vastassa on virkavalta ja tämä ihan todellinen elämä. Nuo kuvan lapset ja eläimet tarvitsivat oikeutta.

Löysin netistä COPINE-nimisen asteikon. Materiaali jota mies minulle ahdistelutarkoituksessa oli lähettänyt, olikin tuon asteikon kaikkein törkeimmästä päästä. Olin siis varma että tällaiseen virkavalta ei voi olla tarttumatta. 

COPINE on siis asteikko jolla mitataan lapsia esittävän laittoman kuvamateriaalin vakavuusasteita, ja se on käytössä eri maissa. Googlen mukaan myös Suomessa poliisi, oikeuslaitos sekä muun muassa THL ja Mielenterveystalo hyödyntävät COPINE-luokittelua rikostutkinnassa, todistusaineiston läpikäynnissä sekä rikoksentekijöiden hoidon ja riskitasojen arvioinnissa. 

Toisin sanoen, mies ahdisteli minua kaikista julmimmilla kuvilla, mitkä virkavalta yleisesti arvioisi asteikon kaikkein törkeimmiksi tällaisten lapsiin kohdistuneiden rikosten ollessa kyseessä. 

Se että puhun asiasta tässä hieman kierrellen lienee ymmärrettävää teille lukijoille. Ymmärtänette millaisista kuvista puhun vaikka en kuvailisi asiaa tämän tarkemmin. Tuskin haluaisittekaan että kuvailisin, jos teilläkin on tässä asiassa kaikki muumit laaksossa. 

Tuo ahdistelu aiheutti minulle viikkoja kestäneen obsessiivis-kompulsiivisen tarpeen ilmoittaa tästä rikoksesta kaikkialle minne keksin voivani ilmoittaa. Poliisille toki, ja muillekin organisaatioille. En voinut levätä, koska halusin rikoksentekijän joutuvan siihen sormiennäpäytykseen mitä vastaavista rikoksista Suomessa saa. Toki haaveilin että hän joutuisi vankilaan (se olisi ollut mahdollista kyseisestä rikoksesta, mutta vain paperilla, kuten arvaatte), vaan eipä siitä kannata tässä maassa haaveilla ettei pety. Jos ryöstät kioskin niin pääset edes putkaan, mutta jos ahdistelet ihmisiä törkeällä laittomalla materiaalilla, mitä pidetään rikoksista kammottavimpana yleisessäkin oikeustajussa, ei me olla vielä päästy tässä maassa kovin pitkälle. Joka tapauksessa ahdistelu oli onnistunut koska OCD:ni ja paniikkini yltyivät. Tiesin, kuten aina, että pakko tehdä jotakin.

Se ei ollut mikään pikkurike tai epäselvä väärinkäsitys. Se oli teko, joka satuttaa syvältä ihmisten henkeä ja terveyttä. Sillä rikoksella on toisia viattomia uhreja, ne lapset ja eläimet niissä kuvissa. Koska hätä oli suuri ja suojelun ja oikeuden tarve huutava, olin yhteydessä myös Pelastakaa Lapset ry:hyn. He kuuntelivat, ottivat asian vakavasti ja lupasivat myös viedä viestiä eteenpäin viranomaisille. Ajattelin, että nyt rattaat pyörisivät. Nyt tämä kaikkien yleisestikin ankarasti tuomitsema vääryys tulisi näkyväksi.

Olin oppinut realismia elämän varrella. Tiesin, miten virastojen rattaat raksuttavat. Olin tottunut siihen, että poliisilla menee usein noin puoli vuotta pelkästään sen ilmoituksen tekemiseen, ettei esitutkintaa edes aloiteta. Niinpä päätin odottaa. Annoin kuukausien kulua, hengitin syvään ja odotin tuon maagisen kuuden kuukauden rajan ylittymistä. Kun puoli vuotta oli kulunut eikä hylkäävää kirjettä kuulunut, rinnassani läikähti harvinainen, puhdas ilo. Ajattelin: Tällä kertaa he tekevät työnsä. Tällä kertaa tutkintaa jatkettaisiin. Eihän vaihtoehtoja voinut edes olla. Minulla oli antaa heille kaikki: oli aukottomat todisteet, ja rikoksentekijän henkilöllisyys oli täysin tiedossa. Se oli tarjottimella tarjoiltu tapaus. Tiesin toki, että Suomella on tapana laahata EU:n perässä, hidastella ja viivytellä lakien ja käytäntöjen päivittämisessä. Mutta uskoin vakaasti, että näin vakavan ja brutaalin asian edessä koneisto olisi jo herännyt ja päivittänyt järjestelmänsä tälle vuosituhannelle. Uskoin, että tekijä joutuisi vihdoin vastuuseen.

Mutta kuukaudet vaihtuivat toisiksi, ja vuosi tuli täyteen. Alkoi piinaava, hermoja raastava arki postilaatikon äärellä. Joka päivä katsoin laatikon pohjalle toiveikkuudella, joka pikkuhiljaa muuttui pelkäksi peloksi ja hermostukseksi. Etsin virallista kuorta, poliisin leimaa, jotain merkkiä siitä, että asiallani, lasten asialla, on merkitystä. Sähköposti pysyi yhtä lailla tyhjänä ja kylmänä. Ei mitään. Ei elonmerkkiä.

Nyt eletään jo syksyä 2026. Rikoksen ilmoittamisesta on kulunut yli puolitoista vuotta. Hiljaisuus on saanut selityksensä, mutta se selitys ei tuo lohtua, vaan syvää inhoa. Olen lukenut lehtiartikkeleita, joissa poliisi myöntää avoimesti sen, mikä tuntuu oikeusvaltion irvikuvalta: rikosilmoituksia laitetaan suoraan arkistoon ilman minkäänlaista tutkintaa, koska resurssit eivät riitä. Aika ei riitä. Ihmiset eivät riitä. Lapsillakaan ei ole väliä.

Silloin ymmärsin. Tämän vakavan rikoksen tekijä ei tule koskaan saamaan edes sitä toivomaani pientä näpäytystä sormilleen. Aikaa on kulunut liikaa, jäljet kylmenevät ja järjestelmä on pessyt kätensä. Ehkä asia oli liian brutaali poliisillekin. Ehkä se oli liian vaikea, liian monimutkainen ja liian raskas keissi tutkittavaksi organisaatiolle, joka on ajettu kuiviin. Tuolla minua ahdistelleella miehellä lienee kokonainen galleria laitonta törkymateriaalia, koska hän sellaisia kuvia niin nopeasti minulle lähetti poikkipuolisesta sanastani. Tuon gallerian tutkiminen veisi kai poliisilta liikaa resursseja, joten he antavat asian olla. Lapsi- ja eläinparat kuvissa. Tunnen inhoa tuota miestä kohtaan, ja suoraan sanoen koko oikeuslaitostamme kohtaan, sitä jonka piti olla uhrien puolella. 

Siinä piilee nyky-yhteiskunnan synkin paradoksi. Jos joku ryöstää kioskin tai tekee murron, koneisto herää eloon ja syyllinen napataan välittömästi kiinni. En voi sanoa olleeni puhdas pulmunen nuorempana, vaikken tehnyt itse rikoksia oikeustajuni ollessa mitä on. Olin kuitenkin aikoinaan taparikollisten läheinen ystävä, olen urarikollisen leski, ja se niinsanottu itärikollisuus (”the dead end of vory v zakone”, kuten usein sanon) oli jättimäinen osa elämääni tavalla sun toisella siihen aikaan. Tiedän ketkä jäävät putkaan välittömästi ja mistä. 

Omaisuusrikos laukaisee välittömän toiminnan, ja tekijä otetaan säilöön. Mutta kun rikos kohdistuu ihmisen henkeen, terveyteen ja syvimpään koskemattomuuteen, uhrit jätetään odottamaan. Missä lasten oikeudet? Ja eläinten? Ei minulla ole enää luottamusta meidän maahamme ja sen oikeusvaltiobrändiin. Järjestelmä odottaa, että jotain vielä lopullisempia ja korjaamatonta tapahtuu, ennen kuin se kokee tarpeelliseksi puuttua asioiden kulkuun. 

Ihminen on kai halvempi korjata kuin ikkuna.

🤷🏼‍♀️

Minulla on stereotyyppisen vahva autistinen oikeustaju. Se tarkoittaa sitä, että minulle oikeudenmukaisuus ei ole joustava käsite, sääntö jota voi soveltaa silloin kun se on mukavaa tai helppoa. Minulle oikeus on absoluuttinen vaatimus. Se on kompassi, joka ei suostu näyttämään väärään suuntaan, vaikka myrsky kuinka raivoaisi. Tämän oikeustajun vuoksi olen taistellut yksin, uupumukseen saakka, monia suuria organisaatioita vastaan ihmisoikeusasioissa.

Tuo taistelu on henkisesti kuluttavaa. Se on kuin huutaisi tuuleen tai yrittäisi siirtää vuorta paljain käsin. Kun yksityishenkilö asettuu kasvotonta, kylmää ja miljoonilla euroilla suojattua organisaatiota vastaan, mittasuhteet ovat lohduttomat. Yksilö on siinä asetelmassa pelottavan avuton. Miten ihminen voi luottaa maahansa, kun edes vakavimpia rikoksia ei tutkita? Miten voi uskoa tulevaisuuteen, kun tietää, että vakavistakaan teoista ei seuraa kunnollista tuomiota, saati edes sitä näpäytystä näpeille? Luottamus ei kuole ryminällä; se kuolee hitaasti, virasto kerrallaan, vastaamattoman sähköpostin ja tyhjän postilaatikon äärellä.

Ja silti. Kaiken tämän uupumuksen, pettymyksen ja systeemin pettämien lupausten jälkeen – minä jatkan taisteluani. Jatkan sitä yksin, mutta sisimmässäni tiedän, etten ole täysin yksin. Tiedän, että pimeydessä on muitakin meitä. Meitä taistelijoita, järjestelmän hylkäämiä ja sivuuttamia ihmisiä on useita. Me olemme se hiljainen rintama, joka ei suostu vaikenemaan silloinkaan, kun valtio sulkee korvansa. Me huudamme oikeudenmukaisuuden puolesta silloinkin, kun ääni jo murtuu uupumuksesta. 

Koska jos mekin lopettaisimme, pimeys voittaisi lopullisesti. 

Ja siihen minun oikeustajuni ei tule koskaan suostumaan.

﷽

💔; JoXanna

-------------------------------------

🦋 Blogini markkinointiyhteistyö Ruohonjuuren kanssa! 🌼 Käy vilkaisemassa kuukauden tarjouksia ja muutakin valikoimaa tästä bannerista! 💚 🧚 

Pikku mainoskatko 🌟✨

Kaipaatko lisää psykologistakin luettavaa, tai jotakin muuta genreä? Käy tsekkaamassa toinen markkinointikumppanini BookBeat, äänikirjakauppa, jossa valikoima on äärimmäisen laaja! 📚 

Ja jos olet uusi asiakas, saat heidän 30 päivän kokeilujakson ilmaiseksi! 

Klikkaa ja tilaa, nauti kirjoista, ja samalla tuet tätä bloggaajaa, minua siis (et edes tiedä miten paljon sitä arvostan!💜).

Klikkaa alla olevasta nappulasta. :)

    BookBeat 📚🧡

------------------------