Vasemmistolainen klikki

Vasemmistolaisuus on klikkiytynyt entisestään

Olin vasemmistolaisen politiikan kannattaja joskus parikymmentä vuotta sitten. Siinä välissä oli aika kun en ehtinyt tai pystynyt seuraamaan politiikkaa, mutta kun avasin taas poliittiset kanavat viime vuosien aikana, huomasin kaiken muuttuneen. Enää ei vasemmistolainen politiikka ole kotimaista luokkayhteiskunta-aatteen varallisuuserojen heikentämistä. Se on suora kopio USA:n uudehkosta identiteettipoliittisesta, kulttimaisesta liikkeestä. Aikaisemmin suomalaistakin vasemmistopolitiikkaa tehtiin ennen kaikkea kotimaiseen kulttuuriin, historiaan ja läheisiin ajankohtaisaiheisiin nojaten. USA:n kartan asettelu Suomenmuotoisen palapelin aukon päälle on siis ollut kömpelöä ja hullunkurista katseltavaa.

Käsitteen identiteettipolitiikka (identity politics) keksijänä ja sen varhaisena muotoilijana pidetään USA:n mustien feministien muodostamaa Combahee River Collective -kollektiivia ja sen keskeistä hahmoa Barbara Smithiä. Kollektiivi lanseerasi termin vuonna 1974 ja teki sen tunnetuksi vuonna 1977 julkaistussa manifestissaan "A Black Feminist Statement”. Käsitteen alkuperäinen tarkoitus erosi merkittävästi siitä, miten termi nykyisessä poliittisessa keskustelussa usein ymmärretään. Sen varhaiset tavoitteet olivat:

-Moninkertaisen syrjinnän näkyväksi tekeminen: Mustat naiset kokivat jäävänsä kahden suuren liikkeen väliin. Perinteinen kansalaisoikeusliike oli pitkälti miesten johtamaa ja keskittyi rotuun, kun taas "toisen aallon" feministinen liike oli pitkälti valkoisten naisten johtamaa. Käsitteen tarkoitus oli osoittaa, miten rotu, sukupuoli ja luokka kietoutuvat yhteen (ilmiö, jota nykyvasemmistolaisuudessa kutsutaan intersektionaalisuudeksi). 

-Sorron analysointi omasta kokemuksesta käsin: Kollektiivin manifestissa todettiin, että kaikkein radikaaleinta ja syvällisintä politiikkaa syntyy silloin, kun se kumpuaa suoraan omasta elävästä kokemuksesta ja omasta identiteetistä, sen sijaan että taisteltaisiin aina vain muiden ryhmien ehdoilla. Kyse oli siis oman ryhmän edun ajamisesta, mutta ei muiden vasemmistoryhmien kustannuksella.

-Yhteisöllinen vapautuminen, ei eristäytyminen: Toisin kuin nykyisessä identiteettipolitiikassa ja intersektionaalisessa feminismissä, toisin sanoen uudessa valtavasemmistossa, alkuperäinen tarkoitus ei ollut yhteiskunnan pirstaloiminen tai muiden ryhmien ulossulkeminen ja vaientaminen, pois samaisesta luokkataistelusta ”etuoikeutetuiksi” syyttelyn kera. Tavoitteena oli luoda pohja tasavertaiselle yhteistyölle (koalitioille) muiden edistyksellisten vasemmistolaisten liikkeiden kanssa siten, että mustien naisten omaa asemaa ja ihmisarvoa ei enää sivuutettaisi, vaan se olisi osa entistä luokkataistelua muun vasemmistolaisuuden rinnalla. Ei kilpailua uhriaseman tuomasta poliittisesta vallasta, ei erilaisia pisteytyksiä huono-osaisuudesta huono-osaisten kesken, ei toisten vasemmiston edustajien syyttelyä ”etuoikeutetuiksi”, henkilöiksi joilla ei saisi olla omaa ääntä enää ollenkaan koko liikkeessä. 

Varhainen identiteettipolitiikka oli siis marginalisoitujen ryhmien itsemääräämisoikeuden ja ihmisarvon puolustamista tilanteessa, jossa perinteiset poliittiset rakenteet ja puolueet eivät tunnistaneet heidän kohtaamaansa syrjintää. Eli syrjinnän tuominen muiden tietoon, kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Barbara Smith onkin kritisoinut identiteettipolitiikan kaappausta sen nykyiseen käyttöön, jossa vasemmistolaisuus on sitä että toisten luokkataistelijoiden huono-osaisuutta tarkkaillaan suurennuslasilla ja määritellään pisteytyksin, ja toisia syytellään liian ”etuoikeutetuiksi” tulemaan edes kuulluksi. Identiteettipolitiikasta on siis tullut myös vasemmistolaisten keskeistä kilpailua siitä, kenellä on suurin oikeus sananvapauteen, ja kenen tulee pysytellä vaiti. Luokkataistelut ovat muuttunueet kultin sisäisiksi riidoiksi, tappeluksi, kiusaamiseksi ja syyttelyksi. Toki muitakin kuin vasemmistolaisen politiikan edustajia syytetään, sehän on selvä. Kukaan ei ole turvassa näiden, usein melko nuorten ja äänekkäiden, identitettipolitiikkaa harjoittavien aktivistien raivokkaalta joukkolynkkaamiselta, ja sen tuottamalta cancelkulttuurilta.

Tuo kaikki on lähtöisin USA:sta, ja siitä on viime vuosikymmenen aikana näperrelty Suomeen sopiva paketti, joka toisinaan saa surkuhupaisiakin piirteitä, sillä Suomella ja Yhdysvalloilla on täysin erilainen nykykulttuuri sekä historia. Lisäksi tämä identiteetteihin perustuva ideologia on tuotettu ja sitä levitellään eniten nimenomaan suurkaupunkien akateemisissa piireissä, erityisesti korkeasti koulutettujen nuorten aikuisten keskuudessa. Sen kosketuspinta oikeaan perinteiseen työväenluokkaan ja heikosti tai ei ollenkaan koulutettuihin ihmisiin on lähes olematon.

Minä ymmärrän perinteisiä kommunisteja, marxilaisia. Sieltä viime vuosisadan alusta, nälänhätien ja köyhyyden kasauman keskeltä. Minä ymmärrän miksi joku kannattaa kommunismia, tai sitä perinteistä marxilaisuutta nykyäänkin. Luokkaerojahan riittää enemmän tai vähemmän jokaisessa maailmankolkassa, ja erilaisilla ihmisillä on niitä kohtaan varsin eriävät näkemykset ja ihanteet. Ymmärrän, siksi koska minulla on taipumus ymmärtää ihmisiä ja heidän ideologioidensa lähtökohtia. Tykkään pohtia niitä ja kuunnella erilaisia näkemyksiä. Minulla on aina ollut taipumus myös rakennella siltoja erimielisyyksien välille. Aivan samoin ymmärrän, tai paremminkin yleensä pyrin ymmärtämään muitakin ideologioita ja sitä miksi kukakin uskoo mihin uskoo. 

Ongelma on vaan tullut siinä vaiheessa kun palasin vasemmistolaisille areenoille globaalimmalla aikakaudella, suoraan sieltä kivikaudeltani. Olin juuri selviytynyt vaarallisen seksibisneksen pohjamudista, joten vasemmistolainen tai jopa feministinen ajatusmaailma oli jotakin mistä koitin hakea tukea ajattelulleni. Mutta maapallo oli pyörähtänyt jo muutamat kerrat siitä, kun vasemmistolaisuuden keskiössä oli vielä ”proletaari”, tuo huonossa taloudellisessa asemassa oleva raskaan työn raataja, joka nähtiin sorrettuna porvariston toimesta. Seksityöaktivismista oli tullut OF-tyttöjen ja luksus-escorttien johtama kulttuuri, joka oli täynnä lehtihaastatteluja siitä, kuinka he takoivat helppoa rahaa ja elivät herroiksi (tai rouviksi) tällä omalla seksuaalisen vapautumisen tiellä, jonne he houkuttelivat myös nuoria tyttöjä. Narratiivi oli muuttunut siitä, mitä me entiset, harmaan alueen prostituutiossa tarponeet väsyneet selviytyjät oltiin koettu reaalielämässä. Pääsin jopa sisälle tuonne seksityöaktivismin pimeisiin kultteihin, jotka olivat salattuja suurelta yleisöltä, sekä bisneksen asiakaskunnaltakin. Vaikka siellä aina välillä joku prostituutiossa selviytyjä saikin ”melttarin” (huom. käytin autismiini viittaavaa kieltä: ”melttari” tarkoittaa ”meltdownia” eli sitä joka on meille autisteille sekä taaperoille tuttu uupumuksesta lähtevä raivari), ja aina välillä joku seksityöläinen valitti jälleen kokemaansa raakaa väkivaltaa, silti oli se yleinen ideologinen neuvo seuraavanlainen: mitään negatiivista ei seksityöstä tulisi koskaan tuoda julki, ettei vastapuoli, abolitionistit (joihin nykyään itsekin kuulun), saisi minkäänlaista sytykettä ajatusmaailmalleen. Prostituutio tuli julkisessa keskustelussa valkopestä, ja kuvata seksuaalisena vapautena ja vain työnä muiden joukossa, jopa luksuksena. Itseasiassa tuo p-sana on myös ideologian mukaan kielletty, mutta entisenä prostituoituna käytän sitä kuvaamaan bisnestä sellaisena kuin se on. 

Tämä seksityöaktivismi on mennyt niin pitkälle, että he marssivat jo seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen Pride-kulkueissa, vaikkei prostituutio ole todellakaan minkäänlainen seksuaalinen suuntaus, vaan pelkkä kylmä bisnes, joka ei Priden alkuperäiseen tarkoitukseen kuulu. Tämän sanominen tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta tuo fantasiamaailma on tuotava ihmisten tietouteen bisnesoikeuksien takaamiseksi. Myös paritus pitäisi seksityöideologian mukaan dekriminalisoida. Suosittelen ennakkoluulottoman rohkeasti lukemaan Julie Bindelin tekemää työtä prostituutiobisneksestä. Se tuo esiin karuja mutta elämänmakuisia faktoja siitä, millaista tuo huono-osaisuuden muoto todellisuudessa on, ja ketkä rahoittavat valtaapitävää parittajienkin dekriminalisaatiota kannattavaa seksityöaktivismia. 

Minulla oli omat mielipiteeni sekä kokemukseni aiheesta kun koitin käydä keskustelua näiden akateemisten seksityöaktivistien kanssa. Omat kokemukseni ja näkemykseni erosivat tuosta seksityöaktivismin fantasiapuheesta kuin yö ja päivä, lähes. Uskalsin silloin ensimmäistä kertaa tuoda ne esiin seksityöaktivistien piireissä, ja sain ensimmäistä kertaa kokea sen, millainen joukkolynkkaus näin nykyvasemmistolaisittain on. Tämä mainitsemani seksityöaktivismi nimittäin kuuluu jo sekä intersektionaalisen feminismin ytimeen, että jopa identiteettipolitiikkaan. 

Cancel-kulttuuri lienee varattu enimmäkseen julkisemmille henkilöille ja puhujille, mutta tällaiset ideologiset joukkolynkkaukset ovat sen privaatimpi muoto, missä kiusaajat asettuvat joukolla yksilöä vastaan dehumanisoiden hänet täysin. Pienikin erimielisyys klikissä nähdään suurena syntinä, josta seuraa suuri rangaistus. 

Kuuteen vuoteen en jaksanut enää puhua yhteiskunnallisista aiheista, jos ne eivät sopineet vallalla oleviin nykyvasemmistolaisiin raameihin. Ongelma tosin tulee vastaan siinä, jos olet jo alunperin ulkopuolinen tästä kultista, ja sinulla on autismi joka vaikeuttaa jokaisen hienovaraisen sanomattoman synnin välttämistä. 

Ajattelin olla rohkeampi, että voisin löytää muita aseksuaaleja ystävikseni. Kertailin mielessäni vassarien sääntöoppaita, ja lopulta arkaillen uskaltauduin Seta ry:nkin suosittelemaan, heidän oman aseksuaalisuustoimikunnan Setalle linkkaamaan vertaistukiryhmään aseksuaaleille. Sen nimi oli lämpimältä kuulostava, ja se oli ns. "turvallinen tila" kaikille. "Ässäin ja Aroin kerhotila". 

Miten saatoin taas mennä halpaan? Lueskelin tuon Discord-vertaistukiryhmän keskusteluja, enkä juurikaan osallistunut niihin alkuun. Olin ryhmässä kai muutaman kuukauden taustalla, kunnes sorruin sanomattomaan syntiin: postasin tekoälykuvani serverille, koska ajattelin niiden olevan viihdyttäviä. Tästä seurasikin uusi ja odottamaton hienovaraisempi joukkolynkkaus anti-AI -ideologian varjolla. Se oli luonteeltaan erilainen, salakavala ääneen juoruaminen, eli siis pitkäkestoinen häpäisy ja tuomitseminen. ”Joukkonarsistiseen” (huom. en käytä kevyesti lääketieteellistä sanastoa) vihjailevaan tyyliin kierrellen ja kaarrellen tuota minun kammottavaa syntiäni riepotteleva, ja siis suoraan minuun henkilöityvä jokaisen silmissä. Nimeämätön tuomitseminen. Kaikki tiesivät kyllä kenestä puhuttiin, siitä ei ollut epäselvyyttä. Kukaan muu ei vastaavaan syntiin ollut langennut, ja tuomitseminen alkoi samantien. 

Kun hyveposeerausta minun kustannuksellani oli jatkunut viitisen päivää, stressitasoni nousi taivaisiin ja kärsin SCAD-sydäninfarktin. Olin yksityiselämässänikin stressaavassa tilanteessa jossa useamman sukulaiseni hautajaisia valmisteltiin. Kiusaaminen vain vei lopulta liikaa sitä energiaa, mitä esimerkiksi kauniilla ja kannustavalla sanalla voi ihmiselle suoda, jos haluaa oikeasti olla toisille hyvä eikä julma. Tämä kiusaaminen, ja sitä seurannut Seta ry:n käsienpesuhetki aiheesta oli rasittanut sydäntäni. Kiusaaminen särki sen kirjaimellisesti, ja Setan kylmä vastuunpakoilu oman toimikuntansa suosituksista viimeisteli iskut jo arpeutuneeseen sydämeeni.

Minä en vaikene enää. Mutta en myöskään aio olla missään tekemisissä tämän uusvasemmistolaisen, neomarxilaisen, identiteettipoliittisen, intersektionaalis-feministisen klikin kanssa. Se toimii aivan kuten mikä tahansa kultti, joten miksi muuksi sitä voi kutsua? En halua liittyä mihinkään muuhunkaan ideologiseen klikkiin, jossa mielipiteet taikka vääränlaisuus määritellään ylempää taikka lynkkausporukassa, eikä omien aivojen käyttäminen missään aiheessa ole suotavaa, jos edes sallittua. 

Olen rakentanut onnistuneesti siltoja Persujenkin kanssa heidän inhokkiuskontokuntansa edustajana, eli muslimina. Ja monen muun ideologian edustajan tai poliittisen ryhmän. Mutta silloin kun poliittisen ryhmittymän jäsenistä tulee tiivis vihamielinen joukko sisäpiiriläisiä, niin vihollisia alkaa löytymään joka nurkasta. Siinä tapauksessa ei siltoja voi rakennella rauhallisella ja perustellulla argumentoinnilla, vaan raivokas ryhmä asettuu yksilöä vastaan väistämättä, ja sivuuttaa kaiken mitä tämä argumentoi.

Minulla on Vasemmistoliittoon kuuluva läheinen kaveri. Hänen kanssaan olen rakennellut siltoja, eikä minulla ole mitään häntä tai hänen peruspolitiikkaansa vastaan. Hän on itsekin myöntänyt minulle, että pelkää toisinaan joutuvansa omiensa, vasemmistolaisten, kivitettämäksi mistä tahansa virheestään, erityisesti autistisena. Osaan vain kuvitella miten kuluttavaa on olla sisäpiiriläinen, koska se lynkkauspelko on ihan perusteltu, niin voi hyvinkin käydä. Hän kuuluu joihinkin klikkeihin joista minulla on näitä kammottavia kokemuksia. Tunteeni onkin olleetkin ristiriitaisia, ja myönnän olevani varovainen rakennellessa siltojani hänenkin kanssaan, koska vaikka silta kaveriini on helppo rakentaa, niin siellä taustalla häärii juuri ne samaiset henkilöt jotka ovat osallistuneet joukkokiusaamiseeni, eli kaveristani menee yksi silta suoraan heihin päin. Kaverini on vapaa ihminen valitsemaan mitä hän kannattaa. Ja pisteet siitä, että hän on yhä kaverini kaikesta nykyvasemmistoon kohdistuvasta kritiikistäni huolimatta. 

Sinäkin lienet joistain asioista erimielinen kanssani. Se ei kuules haittaa mitään, olet silti todennäköisimmin ihan okei minun näkökulmastani. Olen siihen tottunut että mielipiteet ne on kullakin. Aikuisten kesken eroavaisuudet ovat mielestäni vain normaalia elämää, eikä niiden tulisi normaalissa ympäristössä sekoittaa kenenkään pakkaa.

Vasemmisto muuttui siis parissa vuosikymmenessä, mutta sehän oli toki odotettua ja näin tämä maailma vaan pyörii kehäänsä. Globalisaation vuoksi se oli kai väistämätöntä, että nykynuorten poliittiset trendit kopsattiin tällä kertaa suoraan tuolta ideologioiden vientimaasta, Jenkkilästä. Nuoret ihmiset eivät vielä tunne samaa politiikan aaltoilua kuin me keski-ikäiset. Heillä ei ole myöskään vielä yhtälailla tasaantunut tunne-elämä, mitä voisi odottaa vanhemmilta aikuisilta. Nyt se aiheuttaa sitä että he purkavat omaa henkilökohtaisempaakin pahoinvointiaan poliittisten ideologioidensa varjolla niihin, joista he löytävät mitä tahansa oletettuja viholliskuvia, tai jopa niihin saman puolueensa henkilöihin, joita syytellään nykytermein ”etuoikeutetuiksi”. Klikki ei taistele vain ulkopuolista viholliskuvaa vastaan, vaan armottomia riitoja käydään myös sen sisäpiirissä. Vasemmisto on toki muuttunut, mutta kaikki vanhemmat aikuiset tietävät, miten poliittiset liikkeet trendaavat ja aaltoilevat. 

Vasemmisto tulee olemaan erilainen taas parin vuosikymmenen päästä. Sitä en mene sanomaan että millainen.

﷽

🧡; JoXanna

---------

🦋 Blogini markkinointiyhteistyö Ruohonjuuren kanssa! 🌼 Käy vilkaisemassa kuukauden tarjouksia ja muutakin valikoimaa tästä bannerista! 💚 🧚