Arjen paha olo sekoitetaan nykyään usein vakavaan psykiatriseen sairauteen ⛔️ PTSD, C-PTSD, traumat, ja paha mieli
😱
Arjen paha olo sekoitetaan nykyään usein
vakavaan psykiatriseen sairauteen
Lääketieteellinen artikkelini aiheesta PTSD ja C-PTSD, ja pieni ripaus omia kokemuksiani aihepiiristä.
Muista että toivoa on, oli sinulla sitten kliininen PTSD, subkliinisiä traumoja, tai vain paha mieli.
Tänään kirjoitan taas tieteelliseen pohjaan ja lääketieteelliseen terminologiaan nojaavan esseen.
Kerron myös lyhyesti omasta yllättävästä kokemuksestani PTSD:n kanssa, koska se tuli kuin puskista aikoinaan. Koska muistot ovat raskaita, en ole vielä ajatellut paljonko tulen Päiväkirja-Blogissani koskaan kertomaan avoimesti siitä raskaimmasta, todella yllättävästä aiheesta, joka aiheutti minulle vakavan kliinisen traumaperäisen stressihäiriön, jossa on ollut välillä pitkäkestoisiakin maanisen psykoosin oireita.
Nykyään minulla on lääkkeet, mutta silloin sairauteni jäi täysin hoitamatta vuosiksi.
Tiedoksi lukijalle
Teksti on jäsennelty selkeästi otsikoilla, ja sen sävy on asiallinen mutta myös hieman kantaaottava – se korjaa nykyisen "traumapuheen" vääristymiä, kuitenkaan vähättelemättä ihmisten arkista pahaa oloa. Tarkoitukseni on palauttaa katse kliinisen trauman todelliseen vakavuuteen. Koitan etten kirjoittaisi liian pitkästi tänään, mutta koska kirjoittelu on harrastukseni, saattaa tekstini vahingossa venähtää. Mutta aloitetaan lääketieteellä ennen omia kokemuksiani.
Vaikka kritisoinkin usein nykykulttuurin ”traumapuhetta”, en vähättele kenenkään traumoja ja huonovointisuutta. Jos jaksat lukea artikkelini loppuun, varmastikin huomaat sen.
🥀 🥀 🥀
Trauman inflaatio ja PTSD:n spektri
Nykyisessä julkisessa keskustelussa ja somen pop-psykologiassa sanasto on muuttunut raskaaksi. Arkipäiväisestä pahan olon tunteesta, pettymyksistä ja ihmissuhdevaikeuksista puhutaan nykyään sujuvasti ”traumoina”. Silloinkin vaikkeivat ne täyttäisi kliinisen posttraumaattisen häiriön, tai reaktion, diagnostiikkaa. Nuoret ja aikuiset etsivät elämästään suurenlasin kanssa erilaisia kiintymyssuhdeteorioiden malleja ja analysoivat jokaista vastoinkäymistä väistämättömänä kehityksellisenä vauriona.
Samaan aikaan termiä ”triggeröityminen” käytetään tilanteissa, joissa kohdataan omaa maailmankuvaa haastava mielipide tai epämiellyttävä poliittinen näkemys. Pahimmillaan tästä subjektiivisesta loukkaantumisesta on tullut ase. Ihmiset oikeuttavat oman ”triggeröitymisensä” nojalla pahaa-aavistamattomien kanssaihmisten julkisen ja ideologisen maalittamisen tai kiusaamisen.
Tämä ilmiö ei ainoastaan vääristä kieltämme, vaan se tekee hallaa niille, jotka kärsivät todellisista, toimintakykyä lamaannuttavista psykiatrisista traumasairauksista kuten kliininen PTSD, tai C-PTSD, joka on myös hiljattain päässyt diagnostiikkaan. Nykyisessä globaalissa ICD-11-tautiluokituksessa myös C-PTSD on jo virallinen diagnoosi nimellä monimuotoinen traumaperäinen stressihäiriö (koodi 6B41). C-PTSD (Complex Post-Traumatic Stress Disorder) on siis se monimuotoinen, monenlaisista vakavista vastoinkäymisistä syntynyt traumojen vyyhti, josta psykiatrien ja terapeuttien on usein vaikea saada kiinni potilaan kanssa.
Onkin välttämätöntä tarkastella trauman ja traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) spektriä tieteellisestä ja lääketieteellisestä näkökulmasta. Mitä trauma todellisuudessa tarkoittaa, ja miksi se ei ole synonyymi epämukavuudelle?
Kliinisen trauman määritelmä ja etiologia
Lääketieteessä ja psykiatriassa (kuten ICD-11- ja DSM-5-tautiluokituksissa) trauma ei tarkoita mitä tahansa mielipahaa tai stressiä. Se vaatii täyttyäkseen tietyn etiologian eli syykokonaisuuden. Perinteisesti traumaperäisen stressihäiriön (PTSD, Post-Traumatic Stress Disorder) laukaisee altistuminen kuolemalle, kuolemanvaaralle, vakavalle loukkaantumiselle tai seksuaaliselle väkivallalle – joko itse koettuna tai läheltä nähtynä.
Nämä eivät kuitenkaan ole ainoita PTSD:n syyllisiä, vaan siihen voi sairastua monenlaisista muunlaisistakin kokemuksista jotka järkyttävät mielen niin pahasti, että potilaan on vaikea käsitellä enää itseään ja ajatuksiaan. Jotkut syistä ovat yllättävänkin arkisia, mutta ihmismielihän ei ole tiiliseinä, vaan ulkoiset tekijät (kuten läheisten tuki tai sen puute), henkilön elämäntilanne ja hänen persoonallisuuden piirteet kaikki yhdessä sotkussa voivat vaikuttaa siihen, kuka sairastuu.
Tyypillisiä PTSD:n aiheuttajia ovat:
- Sotakokemukset ja taistelutilanteet
- Vakavat onnettomuudet (kuten rajut auto- tai lentokolarit)
- Luonnonkatastrofit
- Väkivaltaisen hyökkäyksen tai panttivankitilanteen uhriksi joutuminen
- Vakava fyysinen tai seksuaalinen väkivalta tai hyväksikäyttö, erityisesti lapsuuden aikana
Kun puhutaan monimutkaisesta traumaperäisestä stressihäiriöstä (C-PTSD), kyseessä on ollut pitkäkestoinen, usein kuukausia tai vuosia kestävä altistus tilanteille, joista pakeneminen on mahdotonta (kuten pitkittynyt perheväkivalta, vangitseminen tai systemaattinen kaltoinkohtelu).
Disclaimerina haluan sanoa ihan vakavalla mielellä, että kumpikaan näistä sairauksista ei synny siitä, että sosiaalisessa mediassa luetaan eri mieltä olevan ihmisen kommentti. Triggeröityminen, kuten nykyään sanotaan, koskee monia erilaisia sairauksia joihin on olemassa ns. triggeri tai useampi, mutta se ei ole sitä että toisenlaisen ihmisen mielipide vain suututtaa tai ärsyttää.
Oireiden spektri vaihtelee epämukavuudesta psykoottisiin rajoihin
Kliininen trauma ei todellakaan ole pelkkää "pahaa mieltä", vaan se muuttaa aivojen neurobiologiaa ja autonomista hermostoa. Spektrin lievimmässä päässä oireet voivat olla jatkuvaa ylivireyttä, unettomuutta ja ahdistusta, joiden kanssa ihminen pystyy ponnistellen ylläpitämään arkeaan.
Spektrin vakavimmassa päässä oirekuva on kuitenkin äärimmäisen raju ja voi sisältää seuraavia lääketieteellisiä ilmiöitä:
- Intruusiot ja dissosiaatio: Potilas kokee invasiivisia, tunkeutuvia muistikuvia. Pahimmillaan kyseessä ovat vakavat takaumat (flashbacks), joissa henkilö menettää kosketuksen nykyhetkeen ja elää trauman uudelleen niin voimakkaasti, että tilanne rajoittuu psykoottistasoiseen todellisuudentajun hämärtymiseen.
- Komorbiditeetti ja OCD: Traumasairauksiin liittyy usein korkea muiden häiriöiden samanaikaisuus (komorbiditeetti). Vakava trauma voi laukaista vaikea-asteisen pakko-oireisen häiriön (OCD), jossa potilas yrittää hallita sisäistä kauhuaan ja turvattomuuttaan pakkoajatuksilla ja rituaaleilla, jotka voivat ottaa vallan koko valveillaoloajasta.
- Affektiivinen dysregulaatio: Kyky säädellä omia tunteita murtuu, mikä johtaa äkillisiin raivokohtauksiin, lamauttavaan kauhuun tai täydelliseen emotionaaliseen turtumiseen.
Onko traumaperäiset sairaudet pysyviä, vai ohimeneviä kriisejä?
Toisin kuin pop-psykologia antaa ymmärtää – jossa "traumatisoituneesta" ihmisestä tehdään usein eliniäksi ”traumojensa vanki” – PTSD ei ole automaattisesti pysyvä mielen sairaus.
Monilla akuutti traumaperäinen stressireaktio lievittyy ja korjaantuu itsestään ajan myötä aivojen luonnollisen neuroplastisuuden ja sosiaalisen tuen ansiosta. Vaikeammissakin tapauksissa psykiatriset ja psykoterapeuttiset interventiot – kuten EMDR-terapia (silmänliiketerapia) tai traumafokusoitu kognitiivinen käyttäytymisterapia – tuottavat erinomaisia tuloksia, ja potilas voi toipua täysin toimintakykyiseksi.
Toisinaan, erityisesti spektrin vakavimmassa päässä tai hoitamattomana, PTSD voi kuitenkin kronisoitua ja muuttua pysyväksi sairaudeksi. Mutta silloinkin, kun sairaus on pysyvä, sen kanssa on mahdollista oppia elämään, mikäli oireet eivät ole jatkuvasti psykoottistasoisia tai toimintakyvyn täysin lamaavia.
Sairauden vakavuuden ja lääketieteellisten käsitteiden kunnioitus
Ihmisten halua etsiä selityksiä omalle pahalle ololleen ei tarvitse vähätellä. Elämä on täynnä hylkäämisen kokemuksia, surua ja vaikeita ihmissuhteita, jotka ansaitsevat tulla kuulluiksi. Mutta kun kutsumme jokaista pettymystä traumaksi ja jokaista eriävää mielipidettä triggeriksi, teemme karhunpalveluksen niille, joiden hermosto on aidosti vaurioitunut äärimmäisen sorron tai kauhun seurauksena.
Erilaisen asiallisenkin mielipiteen kuuleminen on monella nykyajan nettiarkeen kuuluvaa henkistä epämukavuutta. Trauma taas on lääketieteellinen hätätila. Pidetään nämä kaksi asiaa erillään, jotta apu ja ymmärrys kohdistuvat oikealla vakavuudella niitä eniten tarvitseville.
Pieni sivuhuomautus omista kokemuksistani
Olen itse kärsinyt sekä epämukavuudesta, että psykoottisiin oireisiin asti menneestä posttraumaattisesta stressihäiriöstä, jota en olisi ikinä voinut ennalta-arvata tapahtuvaksi. Se koski jotakin niinkin "arkista asiaa" kuin vaikeaa raskausaikaa sekä hoitohenkilökunnan kohtelua synnytykseni ympärillä. Tavallaan siis koin sen (nykyään onneksi myös paljon puhutun) "synnytystrauman", hoitohenkilökunnan minuun kohdistuneen epäinhimillistämisen kautta.
Hyvin vaikea raskausaika ja synnytyksen ympärillä tapahtuneet asiat sairastuttivat minut niin sanottuun lapsivuodepsykoosiin, jota on tutkittu hyvin vähän, ja toistaiseksi vain niillä äideillä jotka pystyivät pitämään lapsensa ja saamaan hoitoa sairauteensa. Itse en kyennyt pitämään vastasyntynyttäni siinä mielentilassa, ja siis hetkellisen mielenkirkkauden hetkellä soitin itselleni lastensuojeluviranomaiset, ja pyysin heitä noutamaan vauvan turvaan minulta.
Itse haluaisin tutkia psykologian kautta niitä äitejä, jotka eivät ole lastensa ensisijaisia hoitajia, ja jotka ovat sairastuneet synnytyksen jälkeiseen psykoosiin tai maniaan. Tuollaiset tutkimukset puuttuu vielä täysin, ja niitä olisikin vaikea toteuttaa.
Tuon kaiken jälkeen yksin jääneenä, autismini kanssa tietenkin, tipuin kaikkien tukiverkkojen läpi takaisin sinne jonnekin täyteen syrjäytyneisyyteen, pelkkään raakaan elämästä selviytymiseen, samalla kun olin maanisessa tilassa ja minulla oli psykoottisia oireita.
Siitä on nyt yli 11 vuotta aikaa, ja pystyn vihdoin elämään suht normaalia, eli läheisteni arjessa tukemaa autistisen ihmisen elämää. Näitä "traumatriggereitä" tapahtuu hyvin harvoin enää, vaikkei viimeisimmistä tämän aiheen "triggeröitymisistä" ole vuosiakaan aikaa.
Mutta silloin välittömästi, hoitamaton maaninen kauteni harhaluuloineen ja äärimmäisine raivon tunteineen, kesti useita vuosia.
Olin ajatellut blogata tästäkin aiheesta artikkelin, mutta en nyt tiedä onko se hyvä idea. Tuntuu että kaikki mitä minun tarvitsi sanoa tästä aiheesta on jo sanottu tässä. Ehkä en tahdokaan liian yksityiskohtaisesti siitä julkisesti kertoa. Jääköön se siis yhdeksi mysteeriksi sinne "Mysteeriseen Menneisyyteeni".
Kerron kuitenkin tässä, että vastasyntyneeni sai hyvän hoidon ja hyvän elämän, ja nyt olen tuon jo esiteinini kanssa rakennellut uutta äiti-tytär-suhdettakin pikkuhiljaa, pienin askelin.
Olen kertonut täällä blogissa aiemminkin että olen selviytynyt prostituutiosta joka ulottui lapsuuteeni asti, ja kesti pitkään. Se oli raakaa selviytymistä. Minulla oli silloin oireita jotka täyttivät varmastikin kliinisen PTSD:n diagnostiset kriteerit, mutta vuosien kuluessa olen toipunut tämän aiheen traumasta. Tunnen selviytyjiä jotka eivät ole toipuneet vuosikymmentenkään jälkeen. He eivät ole sen heikompia kuin minä, meillä on vaan ollut erilaiset aivorakenteet ja kaikki muu mystinen mikä tähän sairastumiseen ja sairastumattomuuteen vaikuttaa.
Tunnen myös lasten äitejä joilla on ollut paha synnytyksen jälkeinen masennus, mutta jotka ovat vaan jotenkin selvinneet vauvansa kanssa. Minä en pärjännyt, mutta onneksi tajusin sen sillä yhdellä kirkkaalla hetkelläni.
Jotkut asiat elämässäni ovat jääneet hetkeksi kliinisiksi traumoiksi, mutta korjaantuneet ajan kanssa. Jotkut asiat ovat sellaisia joiden kanssa painin yhä pitkän ajan päästä tapahtumista. Mutta tästä ei alunperinkään pitänyt tulla trendikäs traumadumppaukseni tai mitään sellaista, joten mennään eteenpäin! 🙂
Minulla on hyvin erikoinen menneisyys. Sanon usein että se on mysteeri, koska tykkään pitää sitä mysteerinä. Siihen liittyy paljon asioita jotka eivät ole kovinkaan ”arkisia”. Koska minun taustani, kaiken rauhan tarpeestani huolimatta, on hyvin kaoottinen ja täynnä erilaisia suuria käänteitä, niin tuntuu että hakeudun vapaaehtoistyöntekijän roolissa mahdollisimman raadolliseen kenttätyöhön.
Ajattelen siis tämän tarpeeni hakeutua erikoisempiin tehtäviin olevan jatkumoa menneisyyteni sekavuudesta. Erotan kuitenkin aika hyvin, mistä asioista minulla on yhä lievempiasteinen PTSD tai C-PTSD. Erotan ne takaumista, "triggereiden" aiheuttamista maanisista ja joskus jopa psykoottisista oireista (minulla on nykyään lääkkeet kunnossa!).
Niitä takaumia on enää harvoin, mutta toisinaan olen vielä viime aikoina kokenut takaumia ja niiden aiheuttamia pitkäkestoisia myrskyjaksoja.
Olen kuullut monista sotilaista, jotka eivät kertakaikkiaan kykene palaamaan takaisin arkeen, vaan tarvitsevat sotatilanteita ”elääkseen”, ja pyrkivät aina takaisin sille kentälle. Ymmärrän heitä täysin. Itsellänihän on tuo sama kaaoksen tavoittelu jäänyt päälle, tai hallitumman kaaoksen, kun kyse on vapaaehtoistyöstä. Heidän, sotilaiden, kaaos on myös tietyllä tavalla hallittua. Hallitsemattomia tilanteita tapahtuu myös, mutta me kaikki koemme vain tekevämme sitä mihin meidän psyykemme ja joskus jonkinlainen oikeustajummekin kai, meitä ohjaa.
Mutta olkoon tämä nyt kaikki mitä sanon omista kokemuksistani, ja lapasesta lähtevistä mietteistäni. Todellisuudessa tykkäisin kai enemmän kirjoittaa puhtaammin lääketieteellisiä ja antropologisia, tai muita tieteellisiä esseitä. En niinkään availla omaa elämääni ja sen kiemuroita.
Halusin kuitenkin tuoda tähän artikkeliini, Päiväkirja-Blogiini, juuri sen tarvittavan inhimillisen syvyyden ja kokemuspohjan. Haluan sanoa kaikille traumojaan pähkäileville sen lohdun sanan, että usein ne yleisessä mielikuvituksessa "pienimmät ja arkisimmat” asiat, kuten vaikkapa synnytys, voivatkin aiheuttaa kaikkein vakavimman ja pitkäkestoisimman PTSD:n jollekulle. Se on lääketieteellisesti täysin perusteltua, ja tärkeä nostaa esiin.
Yleisesti sanottuna, esim. synnytystrauma (obstetrinen trauma) voi pitää sisällään intensiivistä kuolemanpelkoa ja hallinnan menetystä, jotka ovat PTSD:n peruspilareita, vaikka yhteiskunta usein odottaa tilanteen olevan vain onnellinen perhetapahtuma.
Suurin osa traumatisoituneistakaan vastasynnyttäneistä äideistä ei sairastu synnytyksen jälkeiseen psykoosiin, sitä pidetään harvinaisena kriisinä, mutta sen kokeminen on myös hyvin pelottavaa jos arpa osuu kohdalle.
Esimerkkejä arkisista trauman aiheuttajista olisi vaikka kuinka paljon, mutta aika ei riitä. Voisi sanoa että arkinenkin elämä on täynnä yllätyksiä. En ole koskaan osannut arpoa, mistä itselleni jää kliininen posttraumaattinen stressi, ja mistä selviän ilman sitä, tai selviänkö vain lyhyellä traumatisoitumisella. Kukaan ei voi kehua olevansa liian ”vahva” traumatisoitumaan, mutta se mistä syystä se tapahtuu jos tapahtuu, se on arpapeliä johon vaikuttaa niin moni asia.
Kokemukseni siitä, miten rajukin PTSD voi toisinaan lievittyä ja kadota ajan myötä, toivottavasti antaa teille lukijoille realistista toivoa.
Aivot on ihmeellinen elin, ja mielellä on fantastinen kyky toipua toisinaan rajuimmistakin taakoista.
﷽
❤️🩹; JoXanna
